Lättyjen ympärille kerääntyi viisi naista lapsineen. Meitä aikuisia yhdisti aikoinaan ihan hulluhauskat työvuodet legendaarisella, Itämeren sympaattisimmalla ja nopeimmalla aluksella GTS Finnjetillä, josta sitten kukin ollaan kuljettu omia polkujamme. Perheitä on perustettu, lapsia synnytetty, vakavia sairauksia vastaan taisteltu, erottu, rakastuttu, rakennettu taloja, kunnostettu vanhoja. Terhi ja minä keväällä keksittiin, että olisi kiva kokoontua lasten kera kerrankin kaikessa rauhassa. Toimen naisina päivämäärä päätettiin ja muut kutsuttiin viettämään kesäistä vuorokautta Terhin ihanan idylliseen hirsitaloon. Keltainen talo jossa on vaaleanpunainen ovi ei voi olla kuin sympaattinen. Ihana Huvikumpu, ja jokainen joka tuntee Terhin, tietää, että Pepin sydänkin löytyy!
Ihania yksityiskohtia koti pullollaan.
Navetan ylisiltä löytynyt taulu emäntäkoulun vuosikurssista, tietäisimmepä kenestä tytöistä tuli talon emäntä.
Talo on persoonallisten yksityiskohtien aarreaitta. Olimme heti kuin kotonamme.
Meille oli varattu pariksi tunniksi Sääksjärven kyläseuran rantasauna, minäkin pääsin talviturkkini heittämään.
Lapset polski ja saunoi, minä paistelin makkarat ja kevyet 4 l pinaattilättytaikinaa, jotka Terhi oli valmiiksi sekoitellut. Kyllä kuulkaa pulpahdus syvään järveen virkisti sen jälkeen.
Ja ne lätyt. Ne olivat niin hyviä! Seura, ympäristö, nuotio. Ei muistettu hilloja eikä sokeria ottaa mukaan, ehkä ne silti oli maailman parhaita.
Lopuksi kokoonnuttiin laiturille yhteiskuvaan ja juuri silloin taivas ripsautti päällemme pienen sadekuuron. Yläkerrastakin siis meitä muistettiin!
Loppupäivä kului markilla, pojat mettästeli välillä pokemoneja, tytöt leikki poneilla, hypiittin trampalla, pelattiin jalkapalloa, harjoteltiin ruotsinkieltä ja ruotsinkieliset lapset suomen, me naiset vaan juteltiin, muisteltiin, naurettiin, oltiin.
Kerrankin ilman kiirettä, ilman miehiäkin, joten tukat sai jättää uimareissun jälkeen just niin pystyyn tai roikkumaan kun ne jäi. Sai olla vaan.
Minä pöläytin hirsitalon täyteen vastaleivotun briossisämpylän tuoksua ja pihvit grillattiin ulkona.
Oltiin sovittu menuuseen mitä-ne-lapset-nyt-söis- teemalla hampurilaiset. Ja sitähän ne sitten söi, piknikkiviltin päällä, osalle maistui vielä saunareissulta jääneet lätyn loputkin.
Mia pyörytti aivan jumalaista halloumi-parsakaali-soijapapu-mieletöntä-aasialaishenkistä salaattia. Odotamme reseptiä!
Me vanhat ystävykset ankkuroimme pyllymme puutarhapöydän ääreen. SöimmeNauroimmeJuttelimmeMuistelimmeOltiinvaan.
Jossain vaiheessa nukuteltiin lapsia telttoihin ja siskonpeteihin ja kissan kaveriksi...
Pimeä tuli. Ja me naiset vaan juteltiin, naurettiin, muisteltiin. Ihana ystävien päivä. Kiitos järjestelyistä ja avoimista ovista Terhi. Kiitos myös että ootte olemassa Mia, Jarna, Riitta. Halaukset meiltä kaikilta meidän kaikkien laivaystäville! Kultaisia muistoja!
Kesän klassikko, keitetty mansikkamehu vaniljatwistillä
Nyt niitä riittää. Kenties mansikka saattoi singahtaa vähän nopeasti kalliiksi, mutta metsässä mustikat vaan odottaa poimijaansa. Vadelmaa on ja herukkapensaatkin puskee parhaillaan muhkeaa satoa. Puolukka on tuloillaan. Uskomaton on suomalainen puhdas marjarepertuaari (mainitsinko myös karviaisen, valokin,tyrnin?), yhtä uskomaton kuin jokamiehenoikeudet, jotka mahdollistavat sen, että riippumatta maanomistajista, meistä jokainen saa kerätä mielin määrin marjoja, sieniä ja rauhoittamattomia kasveja (poissulkien suojelualueet). Tästä olen ylpeä suomalaisena. Arvostan. Uskaltaakohan tähän nyt enää mainita, että itse olen aivan onnettoman laiska marjannoukkija. Vaikka metsää (poissulkien hirvikärpäset) rakastankin, niin en ole vielä saavuttanut sitä aikuisuuden astetta, jossa nauttisin marjaämpärin kanssa kyykkimisestä. Olenko viallinen martta?
Maitotytön mustikkamaito
Sadosta osaan kyllä nauttia. Ja onneksi ahkerammat myivät saaliitaan ja saahan sitä toriltakin. Olisi ihana keitellä kellarin hyllyt täyteen siististi nimikoituja hillopurkkeja, mutta kellarin puutteessa säilöntapani on pakastaminen ja hillot voi keitellä pienissä erissä pakastetuista marjoista sitä mukaan kun tarvitsee. Samoin voi tehdä myös mehuille, mehumaija ei millään tapaa ylenkatso pakastettujakaan marjoja. Toiset väittävät mehun irtoavan niistä jopa paremmin.
En voi vastustaa loppukesän viinimarjamehujen höyrytysrumpaa, ja onhan se kätevää ottaa pakkasesta valmis muovinen mehupullo kun tarve yllättää.
Mulla on kaksi musta- ja yksi punainenviinimarja eli herukkapensas. Mustaherukka on aivan suosikki ykkösmehu ja kun flunssa-aalto iskee päälle kuljen villasukissa ja mustaherukkaviiksissä nenä punaisena ja kumoan mukista parantavaa juomaa, jonka valmistan laittamalla mehutiivistettä (sokeroimatonta) mukin puolilleen ja loput vedenkeittimellä kiehautettua vettä. Saa juuri sopivan paksuista ja lämpöistä eliksiiriä. Nam! Tähän sorrun kyllä terveenäkin...
Pelkkä punaherukka mehu on omaan makuuni hiukan tylsä, mutta pensas on hitsin satoisa, joten käytettävähän nekin on. Olen huomannut, että jo 1/4 mustaherukkaa ja loput punaherukkaa tekee mausta lähes kokomustaviinimarjamehua vastaavan.
Vaasan Jaakoon puolukkajuoma
'
Mehumaijalle höyryttäminen on vaivaton tapa keittää mehut, mutta myös kattilassa keittämällä mehunteko onnistuu. Siinä on se siivilöintivaihe ehkä ärsyttävin. (Huom. nyt puhuu hän, joka ei jaksaisi noukkia niitä marjojakaan, joten ei se nyt loppujen lopuksi NIIN ärsyttävää ole).
Viinihapolla onnistuu tuoremehun teko kuumentamatta, aikaa on vain varattava muutama päivä. Mutta ei sen hapokkaan puolukkamehun raikkuden voittanutta ehkä ole. Nykyään viinihappoa löytyy ihan jokaisesta tavallisesta elintarvikeliikkeestä, ennen kun sitä myitiin apteekissa. Tämä vaan tiedoksi jos joku ei tiedä, itsekin vasta sen hoksasin.
Mustaa kultaa mustikasta
Nektaria ei kannata myöskään unohtaa. Nektari eroaa muista mehuista sillä, että siihen käytetään koko marja kuorineen, marjamaltoineen päivineen. Voisko puhua terveyspommista? Pastörointi eli mehun kuumennus yli 72 asteiseksi mahdollistaa viileäsäilytyksen, pakkaseen mehun voi laittaa pastöroimattakin.
Mä opettelen valokuvaamaan. Ruokakuvaus, niin kuin taidot yleensäkin pakkaavat olemaan, on ikuinen matka eteenpäin, välillä pienemmin, välillä suuremmin harppauksin. Jumalattoman kiinnostavaa, välillä aivan mahdottoman vaikeaa ja joskus pienen hetken käsittämätöntä flowta kun uskallat antaa arvon omalle otoksellesi, ajatella, että nyt tuli hieno kuva. Tämä on hyvä.
Kuvaajana olen, ehkä niin kuin elämässäkin, merkillinen sekoitus stressitöntä tästä vaan- asennetta ja välillä esiin nousevaa julmettua itsekritiikkiä, kun mikään ei tunnu kyllin hyvältä. Onnekseni - tai voihan tuo olla myös tuhokseni - yleensä armahdan itseni ja päädyn siihen, että tämä on kyllin hyvä ja annan mennä.
Yksi kuluvan kesän kohokohtia oli kauan odotettu valokuvauskurssi kesäkuun alussa. Kahden päivän ajan otimme itsestämme ja kameroistamme irti kaiken, opimme niin paljon, että sen sulatteluun en ole vieläkään kokonaan kyennyt, saati sitten ottamaan kaikkia taitoja haltuun.
Ihanan sympaattinen, huumorintajuinen, joulupukkimainen, palkittu valokuvaaja Tim Clinch oli oppanaamme yhdessä Mari Moilasen kanssa, joka on noita hurjia naisia, jotka uskaltavat jättää taakseen uran ja heittäytyä tyhjän päälle itseensä uskoen, rakentaa uuden toimeentulon ruokakuvauksesta, -stailauksesta, ruokabloggauksesta. Jotain Maukasta Marilta ilmestyy juuri nyt kolmas keittokirja, joka on tietenkin kuvia myöten Marin omaa käsialaa, viikottain Marin reseptejä löytyy blogin lisäksi mm. Iltalehden ruokatorstai-osiosta.
Tämän postauksen tekeminen on kestänyt ja kestänyt juuri senkin takia, että kaiken jäsentäminen ja omaksuminen vaatii aikaa. Saimme niin paljon rakennusaineita valokuvaukseen, kukin meistä osallistujista rakentaa palikoista varmasti omannäköisen ja omaa harrastusta tukevan rakennelman.
Paras kamera on se mikä sulla on kädessäsi.
Tietysti piiritimme Timiä kysymyksillämme minkälaiset kamerat ja laitteet tekisivät meistä paremman valokuvaajan. Kamerarintamalla varustelulle ei hevillä loppua näe. Timin motto kuuluu kuitenkin, että paras kamera on juuri se mikä sulla on. Hienot laitteet eivät tee kenestäkään parempaa kuvaajaa (tähän kyllä itse Canonin edullisimmalla järkkärillä ja normi 50mm 1/8 linssillä ja isäni 70-luvulla hankkimalla jalustalla 6 vuotta kuvanneena haluan lisätä, että kyllä niistä jossain määrin on apua... tai mistäs minä tiedän kun en ole päässyt kokeilemaan...). Tärkeämpää on ehkä omistaa parinkympin setti helposti mukana kulkevia heijastin- ja suodatinkankaita. Ja kaikkein tärkein on silmä ja tunne kameran takana. Kuvaa, kuvaa, kuvaa. Jos haluat paremmaksi ruokakuvaajaksi kuvaa lapsia, vanhuksia, ampiaisia, meren aaltoja ja latuja talvisella hangella. Kuvaa kaikkea.
Tim kuvaa paljon myös kännykällä. Monia Timin kännykällä ottamia kuvia on julkaistu eri julkaisuissa hänen kuvareportaaseissaan. Kännykkäkuvakin on valokuva, yhtä arvokas kuin kameralla otettu. Ja deletointi, se tehdään kuville, oli ne sitten otettu kännykällä tai kameralla, vasta sen jälkeen kun kuvat on tarkastettu tietokoneen ruudulla ja olet nähnyt tarkasti mitä olet kuvannut.
Kuvien käsittelyn tarpeellisuus tuli myös erittäin selkeästi esille kurssilla. Itse vasta opettelen (kyllä hiuksiani repien) kurssilla käytettyä Lightroomia, tähän asti kun olen kuvani muokannut aivan vaan Picasassa. Antaakapa siis armoa tämän postauksen kuville, joita olen itse yrittänyt muokata. Tim rohkaisi, että ennen kuin se alkaa sujua ja käsiala kehittyy tulee helposti sorruttua ylilyönteihin laidasta laitaan. Kuvat ovat myös itse stailattuja.
Kesäistä viikonloppua voi tuskin paremmin viettää kuin luonnon keskellä humppaliiterissä kuvaamista harjoitellen, kuvaten, keskustellen, oppien, nauttien samanhenkisiin ihmisiin tutustuen ja arvatkaa mitä?...no joka välissä -ylläripylläri - tietenkin syöden. Kurssille voi tulla kaikentasoiset kuvaajat, ei pelkästään ruokakuvauksesta kiinnostuneet, myös pelkän kännykän kanssa, älä siis murehdi laitteista. Tai pukeutumisesta, tai ettet tunne ketään. Tänä vuonna Mari järjestää elokuussa vielä yhden Keep It Simple kurssin, jonne taitaa olla vielä 1-2 paikkaa vapaana? Kiitos Tim, Mari, viikonlopun keitrannut Haarukkavatkain-blogin taitava Minttu ja Chef Santeri, jonka johdolla kokattiin lauantai-illan ihana vege-kattaus.
Hei, kai meille tuloo jokku Keep It Simple- kokoontumisajot? Kertauskurssi? Mari?
Olen sillä tapaa höpönassu, että tunnen suurta viehtymistä huoltoaseman sämpylöihin (tämä juontaa juurensa lapsuudesta, kun meillä oli aina äidin tekemät, näin taaksepäin ajatellen superhyvät eväät, eikä koskaan pysähdytty kuin levähdyspaikoilla. Myönnettävä kyllä, että nykyisin aika vaikea löytää kovin säväyttävää sämpylää huoltsikalta), lentokoneruokaan (odotan vieläkin yhtä innolla tarjottimella olevien pienten rasioiden metallikuoren avaamista) ja hotelliöihin. Näistä hotelliyöt taitaa olla ainoa, josta kehtaa julkisesti puhua.
Millainen huone, onko sänky hyvä, kuinka palvelu palaa, millainen tunnelma ja ennen kaikkea millainen aamiaispöytä? Välillä yksin matkustaessa myös hotellin rauha. En avaa telkkaria, luen ehkä jotain ja nautin pitkistä yöunista ja kaiken päätteeksi aamiaisesta. Lapsetkin ovat jo oppineet iloitsemaan hotellimatkoista ihan kuin vanhempansa. Meillä kun ei ole mökkiä tai asuntoautoa, yritetään mahduttaa budjettiin välillä hotelliyö jossain päin Suomea. Jostain syystä meidän lapset puhuvat aina hyteistä eikä huoneista...
Kuva hotellin kuvapalvelu
Sattuipa keväällä niin sopivasti, että sain kutsun Aleksanteri Radisson Blu-hotellin avajaisiin ja pääsin testaamaan myös yöpymistä kun minulla oli sopivasti menoa Helsingissä. Helmi kaupungin sydämessä he kutsuvat hotelliaan, eikä ollenkaan syyttä. Albertinkadun hotelliin pääsee helposi raitiovaunulla 6, tai kävellen. Hotellissa vanha ja uusi osa kohtaavat charmantin Punavuorelaisesti.
kuva hotellin kuvapalvelu
Aleksanteri on todella kotia rakastavien ihmisten unelmahotelli. Siellä on panostettu palveluun oikeasti uniikein menetelmin. Vai mitä sanot siitä, että paikan päällä sinua odottavat ensimmäisenä supisuomalaiset pullakahvit. Hotellin leipomossa leivotut pullat tarjoillaan kahvin kera myös joka päivä myös 17-19 hotellin olohuonemaisessa Loungessa. Kesällä sisäpihan terassi kutsuu ihailemaan istutuksia, pelailemaan tai vaan nauttimaan vaikka lasillisesta.
kuva hotellin kuvapalvelu
Huoneet on sisustettu Punavuorelaisten makuuhuoneiden kalustusta mukaellen tyylikkään tummasta skandinaavisen vaaleaan harmoniaan. Valaistus ja lämpötila säätyy mieleiseksi helposti.
Ja sitten on Blu Dream- unikokemus. Muhkeissa Magic Bed- sängyissä on ruumiinlämpösi aistiva mukautuva älypatja. Tyyny- ja peitevalikoimastasi löydät juuri omantuntuisen vaihtoehdon.
Kaunis ja puhtoine kylpyhuone oli mallia tämän voisin ottaa kotiinkin.
Niin ihana huone, että täytyi ihan feikata uniselfie. Siis unta ei todellakaan tarvinnut feikata, mutta oikeasti nukkuvan on tietenkin vaikea kuvata itseään...
Nyt vasta päästään kaikista hauskimpaan. Alakerran Loungen nurkkauksesta löytyy Wish Fridge, kirkkaan sininen Smegin jääkaappi. Sen käyttö kuuluu vakiona businessluokan huoneisiin ja muut voivat hankkia ympärivuorokautisen käyttöoikeuden pienestä lisämaksusta.
Ja se sisältö! Tuoreita marjoja, hedelmäsalaattia, suolaista ja makeaa piirakkaa, täytettyjä leipiä, salaattiannoksia, mehuja, jugurttia, smoothieta. To name a few!
Pakastelokero oli pökätty täyteen jäätelöä. Olin niin innoissani, että unohdin tarkentaa valokuvatessani...
Ja sitten aamiainen; Super Breakfast Buffet. Kotoinen linja jatkuu esillepanossa. Laadukkaan valikoidut tuotteet on ryhmitelty pitkin aamiaishuonetta, mikä ihanasti vähentää sitä monelle paikalle tyypillistä laitosmaista jonottamista, mikä on ehkä inhottavinta mitä tiedän. Persoonallinen ote yltää astiavalintoihin asti. Välitön palvelu kantaa aamiaiselle asti ja teeni tarjoillaan kauniisti pöytään.
Olen suuri suolaisen ystävä, enkä kaipaa aamiaiselleni yleensä mitenkään makeaa lopetusta. Silmäni alkoivat kuitenkin pyöriä päässä kun löysin leipäpöydältä oman ehdottoman aamiaisen hittituotteen: vastaleivottuja, juuri sopivan sitkeitä jättimäisiä suklaakeksejä. Söin kolme. Ne olivat isoja. Olin onnellinen.
Ilolla toivotan Aleksanteri Radisson Blun persoonallisen otteen tervetulleeksi värittämään Helsingin hotellitarjontaa. Aleksanterissa yöpyminen todistaa, että myös ketjuhotelli voi olla aidosti persoonallinen ja piristävä, yksilöllinen vaihtoehto. A True Gem In The Heart of Life!
Siinä se jo oikeastaan tulikin, otsikossa koko resepti. Niin herkullisen simppeli. Grillaat kukkakaalin skiivat ja sekoitat maustevoin, joka ihanaisesti sulaa rapsakaksi jätetyn kukkakaalin pinnalle. Huippuhyvää grillistä. Kyllä näitä voi paistaa paistinpannullakin tai paahtaa uunissa. Jos grilli on ritilämallia, suosittelen grillipeltiä eli leivinpaperilla vuorattua folionpalaa alle, niin ei kukkakaali ala mureta grilliin.
GRILLATTU KUKKAKAALI JA LIME-KORIANTERIVOI
4.lle 2-3 kukkakaalta öljyä paistoon 4 rkl voita 1 limen mehu 1 dl tuoretta silputtua korianteria suolaa ja mustapippuria Leikkaa kukkakaalista niin monta kuvan mukaista kiekkoa kuin pystyt. Toivottavasti saat määrästä ainakin 2 kpl/ruokailija, se on aika sopiva annos. Loput kukkakaalimurut sitten vaan kulhoon ja käytät salaattiin tai teet keittoa tms. Sivele palat öljyllä ja grillaa pihvit niin, että ne saavat kivasti väriä, mutta eivät pehmene liikaa. 2 min per puoli riittänee, lämmöstä riippuen. Suolaa ja pippuroi. Sekoita korianteri ja lime hiukan pehmeään voihin. Maustevoihin olisi omiaan myös silputtu chili ja valkosipuli, vaikka tällä kertaa mentiinkin pekistetyllä mallilla, joka oli kyllä sekin yksinkertaisuudessaan herkkua. Nostele kuumien pihvien päälle nokareet maustevoita. Addiktoivaa!
Jotta elämä ei olis yhtä simppeliä kuin nämä kukkakaalipihvit, kerrottakoon muutama seikka niiden synnystä. Ajatus ja visio oli päässäni, ja ostinkin ison kukkakaalin jo viikko sitten. Elämäni ja IsoHoon inhoama tragedia en oo keriinny toteutui taas enkä ehtinyt kukkaalipihvejä tekaista vaikka postausvieroitusoireet alkoivat tärisyttää käsiä ja reseptin puutteessa mietin jo juttua juustohöylästä. Jota sitäkään en olisi ehtinyt kirjoittaa. Tänään kaupassa ostin varuuksi toisen pienemmän kukkakaalin. Ja hyvä kun ostin. Muovipussiin säilötyllä kukkakaalilla on nimittäin taipumus homehtua ja jopa mädäntyä. Eli se iso ja kaunis, joka oli enää vain iso, lensi roskiin. Pienikin oli kaunis, mutta kun toivorikkaana aloin pihvin leikkauksen, en saanut kuin kaksi ehjää kokonaista, nuo kuvassa olevat. Että ihan vaan varoituksen sanana. Kukkakaalipihvin teko on käsityötä. Onneksi ne loppupalat voi käyttää johonkin muuhun, tai paistaa vaikka pannulla. Lime-korianterivoissa. Nam! p.s Lautanen on muuten salaattilautaskokoa, ei täysimittainen ruokalautanen, saatte vähän suhdetta pihvin kokoon. Pieni kaunis kukkakaali oli ehkä pienen vastasyntyneen pään kokoinen. Pienipäisen.
Miltä kuulostaa timjami-valkosipulivoissa paistettu kyyhkysenrinta vuohenjuustorisoton ja balsamico-punajuurten kanssa? No kyllä! Se myös maistui juuri yhtä herkulliselta. Sanoisin napakymppi vaikka itse sanomassa olenkin. 99% varma olen siitä, että en ole tainnut koskaan kyyhkyä aikaisemmin syödä saati sitten valmistaa. Isäni, my partner in culinarism, kävi hakemassa metsästyskavereiltaan, jotka heti ensimmäisenä jahtipäivänä pamauttivat alas 50 kyyhkyä, muutaman meillekin. Kyyhkyset tulivat meille DeLuxe mallina eli sain 4 kpl kyyhkyn rintafileitä, ilman nahkaa ja 4 miniatyyristä sisäfilettä. Niistä oli helppo ruoka valmistaa, mutta koska olen niin paljon lukenut blogiystäväni Sauvajyväsen kyyhkysreseptejä (taatusti Suomen kattavin kokoelma), en olis toki pannut pahakseni sydämiä, kivipiiraita ja rankaa ylipäätään. Isäni lähetti myös melkoisen reseptikokoelman sähköpostilla. Itse hän onnistui erinomaisesti kääriessään rintafileet pekoniin salvianlehden kera. Kyyhkysen liha on hyvin tummaa ja rintafileet vetäytyvät paistamisen aikana vähän pulleammiksi. On aika hauskaa, että ohjeita löytyy minuuttien paistosta tuntikausien haudutukseen. Päätin mennä rohkeasti eteenpäin nopealla paistolla ja punertavalla lihalla, joka sitten kirjaimellisesti sulikin suuhun. Nuo sisäfileet ovat hiukan sellainen kuriositeetti. Ensiksikin kuulun siihen joukkoon jonka mielestä linnuilla ei nyt varsinaisesti ole sisäfilettä, vaikka ovathan ne iät ajat myineet jo kanankin sisäfilettä kaupoissa. Ja mitä tuolla mitättömällä lirpakkeella sitten tekee? Korkeintaan keittiön tervehdyksen.
Taas kerran aika oli vähän kortilla ja vaikka kyyhkyset olisivat ansainneet rauhallisen, erityisen illallishetken tarkkaan mietittyine viineineen, päädyin lopulta valmistamaan tämän superihanan aterian lauantai-iltapäivällä ennen katujuhlien aloitusta sen jälkeen kun olimme juuri syöneet lounaaksi makaroonilaatikkoa. Muistan sen huippu-onnistuneen fasaaninrinnan valmistukseni Henkka Alénin opastuksessa Murun keittiössä ja päätin ohittaa kaikki reseptit. Kokkien salainen pyhä kolminaisuus minkä tahansa lihan paistossa lienee timjami, valkosipuli ja voi ja sille saivat antautua omatkin kyyhkyseni.
KYYHKYNRINTAA TIMJAMI-VALKOSIPULIVOISSA 2:lle 4 kyyhkysen rintafilettä hiukan rypsiöljyä 50 g voita 2 valkosipulinkynttä reilu oksa timjamia suolaa ja pippuria Laita öljyä kuumenemaan pannulle loraus ja lisää voi. Heitä sekaan reilu tukko timjamia ja pari isoa valkosipulinkynttä, joita ei tarvitse kuoria, mutta voit vähän painaa niitä rikki veitsen lappeella, jotta maut pääsevät irtoamaan. Kun voi on saanut hetken vaahdota laita kuumalle pannulle myös rintafileet. Paista 2 minuuttia kummaltakin puolelta. Paiston aikana kallista pannua ja ota lusikka käteen, jolla voit lusikoida paiston aikana ihanalla voilla fileitä. Kyyhkysen rinnan kypsyyden tuntee parhaiten sormella painamalla, jätä se aavistuksen pehmeän löysäksi, niin kypsyys on hyvä. Nosta fileet sitten folion päälle, suolaa ja pippuroi ja kääri vetäytymään hetkeksi. Puolita fileet nostaessasi ne tarjolle.
Balsamico-punajuuret jatkoivat yksinkertaista linjaa. BALSAMICO-PUNAJUURI pieniä punajuuria lohkottuina, ei kuorittuna voita loraus balsamico-etikkaa suola, pippuri ja hiukan tuoretta timjamia Kuumenna voi ja freesaile siinä punajuuren lohkoja n. 10 min. Lorauta sekaan balsamicoa ja mausteet ja jätä punajuurilohkot herkun napsakoiksi.
Olen sitä mieltä, että mulla on jonkinmoinen tyyli- ja kauneudentaju (kukapa ei olisi?) ja ronskin rohkealla ja runsaalla tyylilläni saan vatiannoksistani ja leivonnaisista yleensä lopulta kutsuvan kauniita. Mutta taito, johon en tunne, en sitten millään, taipuvani on lautasannoksen asettelu. Koska tästä postauksesta on nyt tulossa pienimuotoinen namedropping, niin laitetaanko tähän nyt sekin kauhun tunne kun sain kunnian kokata 18:lle Sinne- ravintolan taitavan Kai Kallion kanssa 5 ruokalajin menuun. Se tunne kun hän tuumas pleittausta aloittaessamme, että laita nyt niinkuin SÄ parhaaksi näet. Mutta kun mä en näe mitään! Osaan ihailla ja arvostella, mutten tehdä itse. Minkä todistaa nyt myös tämä lautaselle aseteltu 2 hengen kyyhkysannos. Ei mitään linjaa. Ei ...tana kuten yksi bloggaajakollegani varmaan asian ilmaisisi habaneromaiseen tyyliinsä.
Mutta älkää antako sen häiritä, koska ruoka oli yksinkertaisuudessaan varmasti parasta mitä olen tänä vuonna aikaan saanut. Ja sen kruunas ihan huippuonnistunut puhtaan valkoinen risotto, jonka aineksia en mittaillut, eli en ala tähän reseptiä sen kummemmin kirjaamaan. Siihen tuli kuitenkin salottisipulia, arborioriisiä, valkoviintä ja kasvislientä, lopuksi mukaan sekoitin pehmeää vuohenjuustoa, parmesaania ja puristus sitruunaa. Voilla piti viimeistelemän kiilto, mutta sen kyllä onnistuin unohtaa. Risotossa noudatan Top Chef- Naughty Burger Akseli Herlevin opastuksia: mahdollisimman laakeassa astiassa valmistus, eli paistinpannussa, sekoitus pehmeästi silikonispatulalla ja tietenkin liemi porisee kuumana vieressä. Kiitos nyt näistäkin opeista.
Ne fileet lykkäsin minitikkuihin ja sananmukaisesti näytin niille pannua fileiden jälkeen. Kyllä on hienoa työskennellä upeiden raaka-aineiden kanssa! Ja se kun onnistuu kypsyydessä ja makujen yhdistelemisessä, olen mä kuulkaa eräänkin hevosen pihvin kuivattanu pannulle ja jäyhäny lampaan paahtopaistista valmistamaani purkkaa, että täytyy hehkuttaa kun joskus onnistuu täydellisesti. Lihan ylistyksen lisäksi naapurin Samikin sanoi, että jumalaisin risotto ikinä. Miksi naapurin Sami tämän tiesi oli se, että pikakuvattuani annoksen kannoin sen ulos kadulle missä miehet pystyttivät katujuhliin telttaa ja sanoin, että täältä tulis ihan pikku alkupalaa. Siinä sitten miesten kanssa söimme annoksen viimeiseen suupalaan (tai lähinnä minä, IsoHoo ja Sami). Tässä vielä kuva viimeisestä suupalasta...
Ainakin Seinäjoen ruokaskeneä! Elinvoimainenkin ruokamaakunta tarvitsee välillä pientä piristävää buustausta. Ja niin tarvitsen minäkin. Kateellisena seurasin kun Liemessä- blogin Jenni ja Jotain Maukasta- Mari kutsuttiin tutustumaan Baskimaan ruokakulttuuriin. Ihan tosi tosi kateellisena. Onneksi kävi lopulta niin, että Baskimaa tuli meille. Noin niinkuin kirjaimellisesti.
Juuri kun lumet alkoivat sulaa, saapui Seinäjoelle supersymppis nuori keittiömestari Jose Manuel De Torres Artillo Basque Culinary Center'istä tekemään kolmen kuukauden harjoittelujaksoaan ja lopputyötään. Kevään ja alkukesän aikana mullakin oli ilo tehdä töitä Josen kanssa Ruokaverstaan puitteissa. Aika meni niin luvattoman nopeaan, ettei koskaan löydetty aikaa suomalaisten reseptien testaamiselle meidän leivinuunissa, vaikka sitä(kin) aina suunniteltiin, mutta ehdittiin me yhdessä tehdä yksi keitrauskeikka mainostoimiston juhliin. Kokoonnuttiin myös meille grillailemaan pienellä porukalla - ihan umpiväsyneinä Seinäjoki Food Summit'in ruokavertsaan tiimoilta- Josen läksiäisiä.
Seinäjoki Food Business Summitissa järjestettiin Moniaistillinen illallinen, jota Jose oli suunnittelemassa lopputyönään koko kevään, apunaan Juurella-ravintolan Jani Unkeri ja Arto Rastas (mm. Hella & Huone). Illallinen oli katettu Rytmikorjaamon raffeihinn tiloihin, mutta aikaan oli silti saatu melkein kesähäiden kepeinen suomalaisuus. Muusikko ja äänisuunnittelija Sami Silén sävelsi ja suunnitteli illalliselle äänimaiseman, joka johdatti ruokailijoita eteenpäin illallistarinassa Suomesta ja suomalaisuudesta.
Ainutlaatuinen illallinen oli katettu ja plaseerattu n. 100:lle ja sain vierustoverikseni Josen vierailulle saapuneen professorin Juan Carlos Arboleyan sieltä samaisesta Basque Culinary Centeristä. Tämä kemian tohtori on tehnyt pitkään yhteistyötä mm. Akellare-, Arzak- ja Mugaritz- ravintoloiden kanssa opastaen keittiömestareita valjastamaan elämysten tuottamiseen myös tieteen. Lisäksi hän sattuu olemaan myös International Journal of Gastronomy and Food Science -lehden Editor in Chief. Ja meidän seuraavan päivän super-Ruokaverstaan Keynote-puhuja. Sanomattakin lienee selvää, että Lakeuksien pikku kotikokki tunsi itsensä hyvin hyvin ujoksi ja nöyräksi. Onneksi Juan oli myös seura- ja herrasmies ja jaksoi nauraa typerimmillekin vitseilleni ja lisäonneksi meidän ikioma molekyyligastronomia professorimme Hopian Anu istui siinä vastapäätä. Pysyi niin kuin keskustelun taso yllä. Ja oikeasti olihan se kiva avata sinne Baskimaan suuntaan Kalevalaa ja ruokakulttuuriamme, kyllä sitä juttua riittää, vaikkapa yhden ruokalajin kanssa tarjotusta sahdista. Ja välillä piti vähän antaa sen keskittyä siihen sävellettyynkin äänimaisemaan. Mutta Jose ja Jani ja Juurella- henkilökunta nosti ja kantoi eteemme upean ateriakokonaisuuden:
VÄINÄMÖINEN
savustettua haukea, muikkua ja tilliä
LAPPI
poroa, tattaria ja puolukkaa
BASKIMAANKASKIMAAN ANTIMIA
Kuhaa, ruista ja naurista
KIELTOLAKI
häränhäntää selleriä ja viskiä
NYKYAIKA
Tyrniserbettiä, herukkaa ja lakkaa
Petit Fours
Olkaa hyvä siis. En ihan kehdannut nousta pöydälle kuvaamaan...
Tuo fritti muikkuranka, "hauen leukaluu" kalevalaisesti oli aivan superhyvää. Tässä oli maku jarakenteet kohdillaan
Tämän annoksen toteutuksessa oli mun mielestä eniten baskilaisia vaikutteita, vähä Baccalao Pil Pil tyyliin
Ai niin, todistusaineisto, meidän kanatkin ovat tavanneet baskikokin, eli viimeinen ilta meidän takapihalla.
Mutta voin mä siis edelleen lähteä sinne Baskimaahan, nyt kun mulla on pari tuttuakin sielä.
Torstai on taas kiva päivä. Lännen Media tarjoaa lukijoilleen sivullisen (tai aukeaman tabloidissa) mun kesäkurpitsareseptejä. Niitähän ei ole koskaan liikaa, kesäkurpitsoja taas joskus on...
Mutta tosiaan, kuten tiedetty, kesäkurpitsa taipuu keittoon....
.... Lasse lasagneksi....
....levitteeksi leivälle...
.... ja ihan raakana se on upea salaatissa.
Vaihtaakaa siis avokadopastan vehnä herkän vihreisiin kesäkurpitsanuudeleihin.
Ja lopuksi leipokaa kunnon kakku päiväkaffille. Lapsillakin testattu. Liekö suklaahippujenkin takia suuren suosion saavuttanut. Näihin löytyy siis reseptit tänään mm. Turun Sanomat, Aamulehti, Kaleva, Ilkka, Pohjalainen. Pakko vielä laittaa Kivistön kiva kesäkurpitsakoostelinkki tähän ja Pata Porisee- kesäkurpitsapizzat. Nyvvaan kesäkurpitsaa!
Jääpaistinakin se tunnetaan. Routapaisti nimitys on mulle rakkain. Yksinkertaisen nerokas tapa valmistaa mehevän muheva paisti. Jopa mehevämpi kuin perinteisin menetelmin. Mahtavuutta on myös se, että paistin voi kaivaa pakkasesta hetken mielijohteesta eikä suositeltavaa hidasta sulatusta jääkaapissa tarvitse toteuttaa vuorokausikaupalla.
Periaate on siis yksinkertainen: Jäinen paisti matalaan lämpöön 8-10 tunniksi ja sen jälkeen se kylvetetään hellästi suolakylvyssä muutaman muun mausteen kera. Eikä tässä kerta kaikkiaan voi ohjeita noudattamalla epäonnistua. Ei kukaan.
Kriittisin vaihe on tähän asti ollutkin ehkä paistin käsiin saaminen, jollei lähipiirissäsi ole ollut metsästäjiä. Lokakuusta, hirvenmetsästyssesongin alkaessa, on kotimaista lihaa saatavilla K-ryhmän kauppojen lihatiskeiltä. Suuri peukku sille.
Uusin, tällä viikolla postilaatikkoihin kolahtanut syyskuun Pirkka-lehti, featuroi tämän käyttämäni routapaistireseptin. K-ruokasivustolta löytyy muutenkin hyvät vinkit hirvenlihan käsittelyyn ja liuta sopivia reseptejä.
Ellen ole sitä hehkuttanut aikaisemmin, niin tulkoon kaikille tiedoksi, että hirvenliha on mielestäni parasta. Ne kerrat, kun pääsee nauttimaan valurautapannulla paistettua sisäfilettä valkosipulivoin kanssa, ovat vuoden kulinaarisia kohokohtia. Meidän perheen bolognese-kastikkeen salaisuus on hirvenliha, eikä äitini taida muusta lihapulliakaan pyöräyttää. Carpaccio tai riimiliha, nam. Herkkupuolella aion valmistaa tänä syksynä ehdottomasti tartaria. Meinaan kokeilla myös savustaa sydäntä, siitä epäilemättä kuulette vielä. Ja hoi kaikki, hirvenmetsästäjät. Irrottakaa niiltä hirviltä nyt ne poskilihat. Pitkällä haudutuksella niistä saa syvänmakuisen herkun.
Routapaistini tarjoan viikonlopun parempana ateriana siivutettuna syksyisten kasvisten ja perunoiden kera marjahyytelöllä maustetun kermaisen riistakastikkeen kera. Noutopöydän herkkunakin se on oiva, ainakin omien lasteni ristiäisissä on molemmissa tarjoiltu routapaistia. Mustaherukka-, pihlajanmarja- tai aroniahyytelö riittää mausteeksi. Piparjuurismetanakin on kyllä hyvää.
Aplodit routapaistille!
Hirven routapaisti
1,5-2 kg jäinen hirven- tai hirvenvasanpaisti
Marinointiliemi
2 l vettä
1 dl karkeaa merisuolaa
½ dl sokeria
10 katajanmarjaa
10 kokonaista mustapippuria
5 laakerinlehteä
muutama rosmariininoksa
Laita jäinen paisti sellaisenaan uuniritilälle ja alle uuninpelti. Säädä uuni 80–100 asteeseen ja paista n. 3 tuntia kunnes saat työnnettyä paistilämpömittarin paistin keskelle. Jatka hidasta paistamista kunnes lämpömittari näyttää 65°. Paistin voi laittaa uuniin vaikka yön yli, paistoaika on yleensä n. 8-10h.
Keitä paistille marinointiliemi. Kiehauta kaikki jälkimarinadin ainekset ja anna hiukan jäähtyä. Laita kypsä, lämmin paisti sopivaan astiaan ja kaada marinointiliemi päälle. Liemen tulisi peittää koko paisti. Nosta paisti liemineen jääkaappiin ja anna marinoitua vähintään 4h. Marinadissa voi hyvin pitää 10-12h.
Nosta liemi marinadista ja taputtele kuivaksi. Leikkaa paistista poikkisyin mahdollisimman ohuita siivuja ja aseta tarjolle.
Aivan HIRVEÄ. Mutta toisaalta, hirvihän on kyllä parasta. Naudanpaististakin leipä onnistuu, mutta jos käsiisi vain saat hirven paistia, niin suosittelen ehdottomasti. Jos nyt laitat vaikka hirven routapaistin uuniin ja aiot syödä sitä perheen kesken, niin suuri mahdollisuus on, että tähteitä jää seuraavillekin aterioille. Tykkään sipaista paistiviipaleen ihan ruisleivän päälle, hirvestä valmistuu myös etikkaisen herkullinen paahtopaistisalaatti. Mutta sitten jos mennään sinne syntiosastolle, niin siihen mulla on teille paras resepti. Tai ei nyt varsinainen resepti, mutta paistileipä ehdotelma. HIRVEÄ.
Sipaise sämpylänpuolikkaat (paahda halutessasi) maustetulla majoneesilla. Asettele alapuolelle ensin salaatinlehtiä, sitten paisti, suolakurkku, marinoitu sipuli ja lopuksi reilusti pannulla leivinpaperin päällä sulatettua juustoa. Kansi päälle. Runsaus on avainsana. Palkintona herkullisuus.
Mulla on just nyt vähän kiire elämässä.Kiire tarkoittaa ohimenevää blogin laiminlyömistä. Sitä, ettei parhaita tarinoita ehdi jakaa ihan tuoreina. Esimerkiksi meidän kanarouvat. Tai tytöt, niinkuin meillä tykätään näitä kukottomia hupakoita kutsua, olisivat ansainneet postauksen jos toisenkin.
Ei jutun juttua. Sanotaan nyt kuitenkin, että kyllä ne ovat takapihalla olleet kesäkuun 1. päivästä. Kulta, Elsa II, Hjördis ja Late. Aluksi ei ollut kyllä Latea vaan oli Rambo. Late oli viime vuoden se kesy linssilude, jota ei noudettaessa nukkuvista kanoista löytynyt, mutta kun kuukausi jälkeen saimme viestin, että haluatteko tulla hakemaan, Late on löytynyt, se on juuri hautonut 2 tipua ja yrittää ottaa herodesmaiseen tyyliin kaikki muut tiput hengiltä. Jos meillä olisi rauhallisempaa.
Pakkohan oli Late kotia hakea ja Rampo lähti vaihtoon, se kun oli juuri päättänyt aloittaa hautomisen. Samaa hommaa on kovin sinnikkäästi tehnyt myös kuvassa oleva Kulta.
Sen minä vaan sanon, että kyllä kanan hautomisvietti on mahdoton!
Kiire, se tarkoittaa myös nopeita arkiruokia. Joskus se tarkoittaa myös ei kunnon ruokaa lainkaan...
Näppärä, helppo ja loputtoman muuntautumiskykyinen on tietenkin uunimunakas eli frittata. Se nielaisee syliinsä kyllä niin kasvisten kuin leikkeleiden ja juustojenkin jämät. Kaikki mitä kaapissa löytyy.
Tämän kertainen frittata on kreikkalaishenkinen. Tomaattia, paprikaa, punasipulia ja fetaa. Oi nam sanon minä.
Reseptin tähän frittataani löydät klikkaamalla Apetinan sivulle. Poiketkaahan reseptin perässä. Sieltä löytyy myös monta muuta inspiroivaa reseptiä.
Nautitaan kananmunista, kaupasta tai oman kanan kopista!
Ei tämä aivan ongelmatonta ole, tämä kulhoruokailu. Kulhoruokahan on trendikäs lähes-mikä-tahansa ruokakombo, jota syödään hyvin avosuisesta, isohkosta kulhosta. Se vain näyttää- ja siksi myös maistuu parhaalta niin, verrattuna nyt vaikka johonkin semipikkuiseen kulhoon. Niitä semipikkuisia kulhoja on vaan kaapit pullollaan ja niitä avosuisia, isohkoja ehkä puoli tusinaa. Siis kaikki 6 samanlaista.
Että yritä siinä sitten kuvata lehtijutusta näyttävää. Niin kun siis kulhojutusta. Mutta nuavvaan, niin kuin tääläpäin tavataan sanoa, löytyi sushikulholle lopulta aavistus aasialaisen punaista.
Burritokulhossa eräänkin kerran käytettyä turkoosia. Se huutaa mulle aina Meksikoa, vaikkei kyllä oikeesti oo meksikon väri, enemmän Kuubaa tai Dominikaanista?
Mutta sisältö huutaa kyllä Meksiko.
No tässä yksi tusinasta- kulho. Vaan sisällä asuu ihanat maut. Kvinoaa, kanaa, mangoa...
Kulhoruuat on tosi kivoja. Siinä inspiroituu käyttämään viljoja, jyviä, papuja ja linssejä, mitä ei muuten ehkä tulisi niin laitettua. Kasvikset löytää paikalle runsaana rintamana. Alkaa vaikuttaa melko tervehenkiseltä!
Tänään on taas torstai ja ilo esitellä teille, julkaisusta riippuen, aukeama tai sivullinen reseptejäni. Siis päivän lehti tarkkaan syyniin Ilkan, Pohjalaisen, Kalevan, Turun Sanomien ja Aamulehden sekä 7 muun maakuntalehden lukijat.
Ja rohkeutta peliin siellä kotikeittiössä. Inspiroitukaa kulhoista ja tehkää niistä teidän näköiset.
Mikä on sun suosikkiyhdistelmä? Mä rakastuin kulholliseen Lähi-Idän makuja....
Estekentän reunalla tunnen itseni pieneksi. Huimaa katsoa esteiden korkeuksia maasta. Ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, tiedän, että hevosen selästä ne näyttävät vieläkin korkeammilta.
Heilun laukan rytmissä ja pidätän hengitystä joka hypyllä, vaikka seisonkin omat jalat tukevasti maassa. Mikä lähestyminen! Miten tiukka kaarre! Ponnistus, noin kaukaa, apua! Kieltäytyminen! Ei, ei!
Ratsastuskisoissa katsoja saa kokea yhden ehkä jännittävimmistä urheilulajeista. Esteratsastus on erittäin yleisöystävällinen laji. Vaikka et ymmärtäisi lajista mitään, osaisi laskea virhepisteitä tai tietäisi mikä ratsastajan virhe johti puomin putoamiseen, pystyy jokainen eläytymään (ja pidättelemään hengitystään) hevosen ja ratsastajan yhteistyöhön ja radalla nopeassa tempossa toisiaan seuraaviin hyppyihin. Näet, voiman, vauhdin, venymisen, sen kiihtyneen tunnelman, joka nostaa sykkeet pilviin katsomossa ja ratsastajalla. Valitettavasti Suomessa ratsastuskilpailut eivät ole hirveitä yleisömenestyksiä, (jollei nyt oteta lukuun Helsinki International Horse Showta). Lähinnä kilpailuja seuraavat tiiviisti ratsukon taustajoukot. Perinteet hiukan elitistisenä pidettyyn lajiin eivät vain ole Suomessa sitä mitä ne ovat vanhoissa perinteisissä ratsastusmaissa.
EPUR, Etelä-Pohjanmaan Urheiluratsastaja, järjesti Tuurissa, Keskisen Kyläkaupan siipien huomassa jo kolmatta kertaa esteratsastuskilpailut. Tuurin Kyläkaupan miljöö edesauttoi osaltaan, että saimme katsomot täyteen. Tällä kertaa saimme järjestettäväksi Esteratsastuksen SM -kilpailut kaikissa luokissa ja päätimme jakaa kisat kahteen viikonloppuun, jolloin ensimmäinen, kolmipäiväinen kisaviikonloppu kisattiin Suomenhevosten ja poniratsastajien mestaruuksista. Toisena viikonloppuna, to-su, oli vuorossa nuorten ja senioreiden SM:ät.
Aikamoinen rupeama, mutta me tehtiin se! Kentän pohja rakennetaan paikan päällä, pystytään tallialuelle karsinakylä, tuomaritorni, kilpailukanslia, expo-alue, ratamestarin ohjeiden mukaan rakennetaan rata, pystytetään katsomo, verkka-alue, hoidetaan kuulutukset ja musiikki, valot, ambulanssit niin ihmisille kuin eläimille, nostetaan mainosaidat pystyyn, järjestetään ravintola-ja expotelttaan iso screeni, josta kilpailuja voi seurata... Ja me tehtiin se, aivan tällä omalla porukalla! Infran osalta ei tämä olisi tietenkään ollut mahdollista ilman Kyläkaupan ja sen mahtavan henkilökunnan suurta panosta.
Kuva Kyläkaupan arkisto: Aamuvarhainen kuva kisa-alueelta, edessä teltta, oikealla kenttä ja oikealle jää myös talli-alue.
Mikä sitten saa, lopulta aika pienen porukan, uhraamaan aikansa ja voimansa, järjestelemään jopa lomansa (ja laiminlyömään omat asiansa) tälläisen suurprojektin eteen? Rakkaudesta lajiin? Mulla ei oo vastausta. Sen tiedän, että paljon meiltä vaadittiin (me itse) ja välillä yksi jos toinenkin mietti selväjärkisyyttään projektiin osallistumisen tiimoilta. Mutta se adrenaali, joka virtaa suonissa paineen alle, me-henki, puolikuolleena päivän päätteeksi rojahtaminen sängylle ja kaupan päälle vielä huonosti nukuttu yö seuraavaa päivää jo stressatessa. Se on huumaa.
Mun kohdalla projekti tarkoitti 8 päivää paikanpäällä. Ja aika monta aikaa ja päivää hoitaessa asioita ennen kisoja, keväisistä palavereista lähtien. Käväisimme myös esimerkiksi urkkimassa kisajärjestelyitä Salossa, terveisiä vaan sinne avusta).
Kello 6 kömmin paikalle valmistamaan aamiaisen. Ja joskus 21 mennessä oli kassat laskettu, paikka suljettu, haettu Kyläkaupan Elintarvikepuodin varastoihin varastoidut tavarat seuraavaa päivää varten ja täydennykset kyläkaupasta, eli tuollaista 15 h ympäripyöriää, paitsi silloin kun misattiin lähes puoleenyöhön seuraavan päivän vippiä. En lukenu sähköpostia, lähetelly viestejä, päivitelly facebookkia tai ottanut valokuvia. Muistaakseni katsoin koko kisojen aikana 2 rataa ja yhden palkintojen jaon ja kävin ehkä 3 kertaa pissalla (no, hiukan nyt mediakriittisyyttä, hyvä lukija, 3 x vessassa per päivä, ei koko aikana). Ja kerran söin muistaakseni lounaskeiton.
Mutta sen kummemmin omaa varsin nuhjaantunutta sädekehääni kiillottamatta, en siis ollut ainoa, joka näissä tahdeissa toimi. Tiedän, että tuomarit lähes asuivat tornissaan kilpailujen keston, samoin kisatoimisto, tallialueella ja liikenteenohjauksessa on työtä kädet täynnä. Ja tietysti kaikki kunnia ratahenkilöstölle joka kisojen aikana hoitaa hommansa äärimmäisen huomaamattoman tyylikkäästi ja muiden lähtiessä kisapäivän päätteeksi rakentaa vielä seuraavan päivän radan. Ja Aleksi kuulutti aamusta iltaan, ja on muuten sitten hyvä selostaja! Aleksi kävi kuitenkin välillä syömässä.
Itse tiedän parhaiten meidän catering- porukan venymiset. Mulla oli työparina suunnittelusta lähtien ihana Aila, jonka kanssa muodostimme kyllä rautaisen tiimin. Ailan päävastuualueena oli työväen hommaaminen ja työvuorojen laadinta (emme olleet tappomeiningillä aivan koko aikaa, meillä pääsi myös osallistumaan muutaman tunninkin työvuoroihin, kukin aikataulujensa mukaan). Minä mietin ruokalistat, tilasin tarvittavat raaka-aineet ja laitteet, yhdessä sitten mietittiin hintoja ja koko paikan sisustusta.
Tuollaiseen 70 x 25 telttaan majoittui ravintolamme lisäksi myös varustemyyjät. Ravintolan perälle pystytimme vielä 2 pienempää telttaa keittiöiksi. Myimme kahvilatuotteiden lisäksi lounasruokaa, keittoa ja/tai pataruokaa, aamiaista, ja grillistämme toasteja, lihapiirakoita , ranskiksia ja makkara tai lihapullaperunoita. Lisäksi tarjolla oli 2 paikan päällä tilauksesta valmistettavaa ruokaisaa salaattia. Ja tietenkin ruokittiin kökkäväki
Työnjako meni kutakuinkin niin kiireisimpään aikaan (Aila jopa koodasi prosessit), että osa oli myynnissa, 1 rasvakeittimellä, toinen parilalla, yksi laittoi mausteet ja vei annoksia pöytiin ja pari teki koka ajan lisää täytettyjä leipiä, toasteja ja valmisti salaatit.
Itse tein joka päivä ne varsinaiset ruuat, hommasin paikan päälle tuplaparilan ja 2 altaan rasvakeittimen lisäksi myös 4 -paikkaisen kaasukieden ja kippikattilan. Kun tiskiinkin tuli vielä lämmin vesi ja kahvikoneet oli kytketty vesiputkeen, niin oli meillä muuten aika professional kitchen!
Ja parasta oli se, että porukka oli aivan liekeissä. Ensimmäisen vuoron ja sen pituuden alkuperäisestä tuplattuaan porukka lupautui tulemaan vielä seuraavanakin ja seuraavanakin päivänä. Aivan huipputyypit ja huippuvenymistä.
Pakko vielä mainita, että jo 3 vuotta sitten sanoin, että koska kökkäväkeä tarvitaan niin paljon, ei kellään ole aikaa leipoa kahvipöytään niinkuin meidän seurakisoissa. Jonkun palautteesta suivaantuneina pöytään alkoi toisena viikonloppuna kuitenkin ilmestyä mokkapaloja, porkkanapiirakkaa, omenapiirakkaa. Ja molempina viikonloppuina hittituote oli lauantaisin Arjan paikan päällä leipomat parisataa munkkia.
Aikamoisella hurmoksella siis mentiin.
Upeat kisat kruunasi valtavan hyvä saamamme palaute, niin talli-alueelta kuin muistakin kisajärjestelyistä. Ravintolassahan äänestetään jaloillaan, täsä tapauksessa vaikka parhainaa päivinä pelkästään 240 myytyämakkaraperuna-annosta kertoivat meille onnistumisesta. Mahtavan kisaviikonlopun kruunu oli tietenkin oman seuramme ja muutenkin maailman ihanimman Joni Koivusalon Nuorten SM-kultamitali Sanna Lahdensuon kasvatilla Renessin. Myös hopea tuli maakuntaan, Kurikan Miisa Pulkkaselle ratsullaan Bardot. Raivoisat onnittelut!
Kisoista voisin jatkaa tarinaa loputtomiin. Parhaita hetkiä, kun on ihanaa ja jännä ja kiirusta ja me-henkeä yhtäaikaa. Vielä muutaman viikon voi kisakoosteen nähdä myös Ylen-sivuilla.
Ja sitten vielä se lauantain myrsky. Luojan kiitos, telttamme oli lähes kiinteää rakennusta vastaava järeine pilareineen. Oli se pauketta, luonto toi toki myös haasteensa esteradan koossa pysymiselle... Onko kenenkään muun keittiöstä haettu litroittain ruokäöljyä, että saataisiin vesihaudan pinta tyyntymään?
Oli se. Ihanaa ja kauhiaa. Ylpeinä seisomme onnistuneiden kisajärjestelyiden takana. Toipuminen on alkanut. Kiitos vielä MEILLE! Kiitos Keskisen organisaatiolle, kaikille yhteistyökumppaneille, yleisölle ja ratsastajille tukijoukkoineen. Ja erityiskiitokset ja halaukset omalle kanttiininporukalle. Eihän tähän ole edes sanoja. Olitte mahtavia. Kiitos. Jäljet jää.
Finnjävel-ravintola on keittiömestarit Henri Alénin ja Tommi Tuomisen upea kunnianosoitus suomalaiselle ruokakulttuurille. Koskaan aikaisemmin ei lie omiin raaka-aineisiimme ja ruokaperinteisiimme sukeltavaa tutkimusmatkaa tehty tähän tapaan. En aivan vieläkään osaa analysoida, mitä söin, näin ja koin. Tiedän vain, että kokemus oli upealla lailla käsittämätön. Eteemme kannettiin pieteetillä rakennettuja, yksityiskohdiltaan ja kokonaisuudeltaan täydellisiä fine dining annoksia. Silmät sulkiessani, makujen ja rakenteiden sulautuessa suussani, sukelsin takaisin tuttuihin suomalaisiin makuihin, kuinka osaisin sen kertoa; täydellisen karjalanpiirakan makuelämykseen tai samalla huikeaan ja tuttuun kalakeittoon, lanttuun joka maistui miljoona kertaa paremmalta kuin lanttu. Lohiannokseen joka muuttui paletilla täydellisiksi rapujuhliksi.
Varmasti osaltaan elämykseen ja aistien virittymiseen edesauttoi kaikkien yksityiskohtien huolellinen viimeistely. Ateljè Sotamaa on designin takana. Upeat astiat ja ruokailuvälineet tekivät kunniaa annoksille, kuin myös toisinpäin. Artesaanipuhallettujen lasien tai pitkänhuiskeiden ruokailuvälineiden kaunis saattoi jossakin kohtaa mennä käyttömukavuuden edelle, mutta ei sillä ollut mitään väliä, viinilasit olivat niin jumalaisen kauniita, jokainen omalla erikokoisella suuaukollaan varustettu.
Heti alussa pyydettiin kiinnittämään huomiota valojen ja varjojen leikkiin. Lasit loivat upeita kuvioita pitkin pöydän pintaa ja hämärtyvää iltaa. Upea, odottamaton yksityiskohta.
En ole ehkä maailman helpoin asiakas. Kiinnitän huomiota varmasti erikoisiin asioihin, jo senkin takia, että olen itse niin pitkään tehnyt tarjoilijan töitä. Ja silkasta kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta kyselen ruuista ja ruoka-aineista kysymyksiä, jotka usein saattavat tarjoilijan hämmennyksen tilaan. Lisätään siihen vielä pikkuisen oikoonen huumorintaju, ja siinä saakin asiakaspalvelija miettiä, että sijoitunkin asiakasrankingissä top10 :een vai olenko siellä vihoviimeisten sarjassa.
Meidän 6 hengen seuruettamme luotsasi menussa eteenpäin Sebastian, ihana, nuori ja taitava, korrekti tarjoilija, joka ei antanut kysymyksieni hämmentää. Sopivan etäinen, silti äärettömän huolehtivainen ammatissaan. Monsieur! - Madame! puhuttelimme välillä illan kuluessa toisiamme sujuvasti ja jotenkin se minulle kaikessa yksinkertaisuudessaan korosti myös ilman ainuttakaan vitsinpätkää aika ainutlaatuisesta huumorintajusta. Kiitos, Sebastian!
(huusin minä kyllä välillä myös, että "Hei, Seba!"... ettei nyt kenellekään jäisi käsitys, että osaan käyttäytyä jotenkin suunnattoman korrektisti).
Kun nyt kerran olimme paikan päälle, suhteellisen kaukaakin tultu, niin 7- ja 10 ruokalajin menuvaihtoehdoista päädyimme tuohon 10:een.
Keittiö tervehti meitä kalakeitolla, josta oli poistettu keitto, vai kuinka se meni, maussa se oli täydellisenä, sekä pienillä suupaloilla.
Meillä oli ilo vierailla ravintolassa viikolla, jolloin tarjolla oli ensimmäistä viikkoa kokonaan uudistunut ruokalista. Menun vaihto kun tapahtuu 3 viikon aikana, niin, että ensimmäisellä viikolla vaihtuu 5 ruokaa, seuraavalla sitten toiset 5 ja kolmannella viikolla se on täysin uudistunut. Paitsi onhan joku supersuosikki aina jätettävä. Kyllä. Se karjalanpiirakka.
Sienipuuro oli umamin juhlaa.
Jäämestarin lohesta vastapäätä istunut Susanna tuumasi, että tämä maistuu rapujuhlilta, enkä voinut olla kuin yhtymättä tähän ajatukseen. Niin teki!
Luusoppa oli vaikuttavan näköinen annos
Mukuloita maakuopasta yhdisti lanttuun luumun samoin kuin suodattamattoman viinin, joka oli aivan käsittämättömän hieno valinta annokselle.
Varjot, ne tanssi omaa leikkiään.
Riimihirvi.
En osaa sanoa, miten ulkomaalaiset suhtautuvat tähän annokseen. Minä otin sen vastaan melkein riemunkiljahduksin. Olin jo useamman ruokalajin ajan hiljaa itsekseni miettinyt, että suomalainen ruisleipä loistaa poissaolollaan. Mutta sieltä se vain tuli, sittenkin. Tuore, uunilämmin ruisreikäleipä, oma voi ja lasillinen piimää.
Tuntuu ihan hullulta sanoa, että kaiken sen taidokkuuden keskellä, tämä annos sulatti sydämeni, karulla yksinkertaisuudellaan. Tässä vaiheessa olisi tehnyt mieli pussata kokkia, joka tämän oivalluksen menuseen toi. Justiin näin sen piti olla.
Tulihan se karjalanpiirakkakin. Ei heti tunnista, paitsi mausta. Aivan käsittämätön.
Savusilli.
Ryynimakkara. Ryynimakkara ja veripalttu uudistivat olemuksensa. Taas ulkonäöltään upeasti rakennettu annos. Valitettavasti myös menun ainoa osa, jonka olisin voinut jättää pois, lempeä maku oli hiukan kuiva ja se oli yksinkertaisesti liian iso. Olisin ollut tyytyväisenä maistamassa postimerkin kokoista palaa, mutta melkein korttipakan kokoisena, sitä oli vain liikaa. Ja liian vähällä mustaherukkageelillä.
Omenainen alkujälkkäri.
Mustikkarättänä.
Ja suu makiaksi.
En ole mikään ravintolakriitikko, ja osaan kertoa vain, miltä minusta tuntui, miten minä asiat koin ja mikä itselleni maistui.
Finnjävel sijaitsee suojellussa, 1830 rakennetussa kivitalossa. Sen kauniit huoneet kaarevine kivikattoineen muodostavat ainoan ikävän seikan niin mielettömässä kokonaisuudessa. Ruokailukokemus, niinkuin Finnjävelissäkin saimme todistaa, on aito moniaistinen kokemus, eikä aisteista voi ainuttakaan laiminlyödä kokonaisuuden himmentymättä. Tuona torstai-iltana ravintolasali oli viimeistä paikkaa myöten täynnä ja melutaso nousi käsittämättömän korkeaksi. Se haittasi ja häiritsi kokemusta vahvasti. Uskon, että myös henkilökunta kärsii ja väsyy tälläisessä melutasossa. Finnjävel ei ole ainoa helsinkiläinen ravintola, joka samaisesta ongelmasta kärsii ja valitettavasti suojellussa kohteessa mahdollisuudet akustiikan korjaamiseen taitavat olla pienet. Ymmärtääkseni Finnjävelille on sävelletty aivan oma taustamusiikkikin, mutta sitä ei ensimmäisen 10 minuutin jälkeen enää kuullut. Toivon totisesti, että äänimaisema huomioitaisiin entistä paremmin joka ikisessä ravintolassa.
Finnjävel on kuitenkin juuri sitä mitä luvattiin: sisua, ennakkoluulottomuutta, kunnianhimoa ja ripaus suuruudenhulluutta. Ylistys vuosisatojen ruokaperinteelle.
Koko syksyni tuntuu pyörivän kasvisproteiinin ympärillä: töissä on suunniteltu kasvisproteiinin ympärille syksyn ruokaverstaita, vihdoin viime viikolla pääsin laittamaan nyhtökauraa ja nyt tartuin Härkispaketin kimppuun. Kasvisproteiinituotteiden makuun on siis päästy. Paitsi, että kasvisproteiini on sanana aivan mälsä.
- Mennäänkö lounaalle? -Joo, mitä sun tekis mieli syödä? - No, mun tekee mieli ihan hirveästi jotakin kasvisproteiinia…
Not gonna happen. Onneksi yksittäisille tuotteille on tosiaan keksitty menevämmät nimet ja esimerkiksi Härkis kuulostaa sopivan ytimekkäältä - ja ennen kaikkea syötävältä.
Härkis (linkin takana lisää reseptejä ja käyttövinkkejä K-ruoan malliin) on syyskuun uutuus, kolmevuotisen tuotekehityksen tulos on nyt kaikkien saatavilla kaupan hyllyillä. Se on valmiiksi kypsä, kotimaisesta härkäpavusta valmistettu tuote, jota voi käyttää ruuanlaitossa jauhelihan asemasta, jota se on mallattu ulkonäöltään ja purutuntumaltaan muistuttamaan. Ja aivan niin kuin jauhelihakin, eri tavoin maustamalla se taipuu moneen ruokaan.
Härkisreseptiä miettiessäni tuli ensimmäisenä mieleen arvatenkin spaghetti bolognese, sillä se löytyy härkispaketin kannesta. Pakkauspahvin sisäosa on myös pyhitetty resepti-ideoille: ehdotuksia löytyy tortilloista ja pitsoista aina papupihveihin. Itse muistan nähneeni blogeissa Härkis-chiliä, -tacoja ja härkiskulhoa. Vähän aikaa pääni lyö kuitenkin kiireisen perheenäidin tyhjää. Aivan niin kuin se lyö vaikka keskiviikkona ruokaostoksilla nälkäisen lapsen kanssa, kun tuntuu ettei juuri silloin keksi AINUTTAKAAN ruokaa, mitä voisi laittaa. Se tunne, kyllä te tiedätte.
Mutta ei Härkiksestä kannata ottaa paineita. Tehdään ihan tavallista ruokaa siitä, vaikka makaroonilaatikkoa. Onnistuu. Mutta haluan kokeilla jotakin ekstraherkkua. Jotakin mitä söisin kun haluan hemmotella itseäni ja perhettäni. Sellaista ruokaa, mistä voi jo alkaa aamupäivällä haaveilemaan. Sellaista, että arki-iltakin tuntuu pikkuisen spessulta.
Sitten keksin: Sen on oltava HÄRKIS-NACHOPELTI.
HÄRKIS-NACHOPELTI 6:lle
250 g Verso Härkistä 1 tlk tomaattimurskaa 1 tl korianteri 1 tl jeeraa ½ tl cayennenpippuria 2 tl kuivattua oreganoa ½ tl suolaa 1 valkosipulinkynsi ½ punainen paprika ½ keltainen paprika 1 punasipuli 1-2 jalapeñoa 10-15 kirsikkatomaattia 300g juustoraastetta, esim gouda 1 iso pussi maustamattomia maissilastuja 1 cosmopolitan salaatti tai jäävuorisalaatti 2 tlk kermaviiliä 2 tl chipotle-tahnaa tuoretta korianteria
Reseptistä valmistuu kaksi pellillistä.
Kuumenna tomaattimurska yhdessä Härkisrouheen kanssa. Mausta jeeralla, jauhetulla korianterilla, cayennellä, oreganolla ja suolalla. Purista mukaan valkosipulinkynsi. Hienonna pieneksi kuutioksi paprikat, sipuli ja jalapeñot. Puolita kirsikkatomaatit. Jaa maissilastut tasan kahdelle uuninpellille leivinpaperin päälle. Levitä seuraavaksi Härkiskastike ja ripottele sen päälle paprikat, sipuli, jalapenot ja tomaatit. Raasta viimeiseksi päälle juustoraaste.
Paista 220 °C n. 10 minuuttia.
Silppua sillä välin rapea salaatti ja sekoita kumpaankin kermaviilipurkkiin teelusikallinen chipotle-tahnaa. Tarjoa nostamalla jokaisen lautaselle salaattipedin päälle kerros nachopaistosta ja viimeistele annokset tuoreella korianterilla ja maustetulla kermaviilillä.
Siinä se on. Sopivasti nuorisoon menevä Härkisresepti, vaikka nuoret taitavat muutenkin olla avoimempia erilaisille lihan korvikkeille. Itse en osaa oikein päättää. Peukutan kasvisruuan syömisen lisäämiselle ja lihansyönnin kohtuullistamiselle. Olen iloinen, että markkinoille on saatu uusia monikäyttöisiä kasvisperäisiä proteiinilähteitä ja olen innokas testaamaan niitä.
Tavallisena sekasyöjänä, lihanhimoisena sellaisena, en aina kuitenkaan ymmärrä, miksi tarvitsemme ulkonäöltään lihaa muistuttavia ja lihan kaltaisesti käytettäviä tuotteita. Miksi härkäpapua ei voisi syödä vain härkäpapuna; tehdä siitä papupataa, papupastaa tai vaikka papupihveijä, ripotella pavut nachopeltipaistoksen päälle? Vai voiko tällainen jauhelihamainen rakenne kenties madaltaa vannoutuneiden lihansyöjien kynnystä kokeilla tuotetta?
Niin kuin sanoin, en ole vielä päättänyt loppuelämäni ruokavaliota, enkä aio sitä tehdäkään. Aion kulkea avoimin mielin ja nojata ruokavaliossani ennen kaikkea monipuolisuuteen. Härkis on mutkaton, monipuolinen ja nopea tuote käyttää. Se on hieno proteiininlähde, kotimainen tuote ja purutuntumaltaan hyvin jauhelihan kaltainen. Loistava vaihtoehto esim. soijatuotteille.
Kampanjapostaus AtriaPerhetila – kampanjan yhteydessä toteutetulta tila- ja tuotantolaitosvierailulta.
Kuva Atria/paikan päällä valokuvaaja
TAUSTA
Hyvin harvoin pääsee viettämään niin mielenkiintoista päivää, kuin minä pääsin muutaman bloggaajakolleegan kanssa viime keskiviikkona täällä Etelä-Pohjanmaalla. Atria haluaa olla toiminnassaan avoin ja vuorovaikutteinen ja tarttui rohkeasti toimeen; pääsimme näkemään tuotantotilan, haastattelemaan tilan väen lisäksi eri asiantuntijoita ja näkemään koko tuotantoprosessin kanojen saapumisesta Atrian tuotantotehtaalle aina sinne viimeiseen suikaloituun ja marinoituun broilerinpalaan asti. Huippu ja silmiä avaava kokemus.
Olen itse tyypillinen sekasyöjä. Minulla ei ole rajoittavia allergioita, syön niin lihaa kuin kasviksia ja olen innokas kokeilemaan uutta. Hintatietoinenkin olen, ja olen ottanut ilolla vastaan nykyään marketeissakin tarjottavat harvinaisemmat ruhonosat ja marinoimattomat tuotteet. Lihassa ja kalassa ostan tai ainakin suosin suomalaista, kaikkeahan ei aina saa kotimaisena (lue sinisimpukoista en luovu). Katson tarkasti leikkeleiden tuoteselostukset, haluan kotimaisten leikkeleiden sisältävän kotimaista lihaa.
Olen myös realisti perheenäiti. Olen aina ostanut normaalia kotimaista broilerinlihaa, koska se on helppoa valmistaa, maistuvaa ja kohtuuhintaista. Maalla kasvaneena tuotantoeläimet ja niiden hyvä hoito on ollut minulle tuttua. Oikeastaan vasta ruokabloggauksen myötä heräsin pohtimaan eettisiä kysymyksiä esimerkiksi broilerin suhteen. Tutustuin ihmisiin, jotka olivat jättäneen broilerin satunnaisia luomuostoja lukuun ottamatta pois ruokalistastaan vedoten epäeettiseen tehotuotantoon.
Mikä tilaisuus päästä näkemään broilerituotantoa paikan päällä!
Kuva Atria
LATVA-KIVINIEMEN PERHETILA
Juha ja Satu Kiviniemen tila Jalasjärvellä on yksi Atrian n. 80 broileria kasvattavasta perhetilasta, jotka sijaitsevat tunnin säteellä Nurmon tehtaasta. Saimme isäntäväen lisäksi oppaaksemme vahvan kaartin: Atrian Siipikarjaliiketoiminnanjohtaja Merja Leinon, siipikarjan terveydenhuoltoeläinlääkäri Päivikki Perko-Mäkelän ja broilerrrehujen kehityspäällikön Anne Rauhalan A-rehulta. Jutustelimme pitkään ensin syysaurinkoisella pihamaalla.
Kuva Atria
Latva-Kiviniemen tila oli siisti ja hajuton ja isäntäväki silmin nähden innostuneita ja ylpeitä työstään. Kuten kuuluu ollakin, eipä sitä muuten antaisi laittaa nimeään lihapaketin kanteen. Atrian siipikarjatuotanto nojaa tehokkaaseen kiertoon jonka taas mahdollistaa pitkään kokemukseen perustava ennustaminen. Kysyntään vastaava tarjonta onnistuu pikkutarkalla Perhetilojen tuotannon aikatauluttamisella. Atrian Perhetiloilla toimitaan all in - all out - periaatteella. Tiloille tuodaan kaikki untuvikot kerralla ja n. 5-6 viikon kasvatuksen päätyttyä kaikki kuljetetaan kerralla teurastamolle. Sen jälkeen tuotantotilat järjestelmällisesti puhdistetaan ja desinfioidaan. Uudet pehkut odottavat uutta erää 3-4 viikon tauon jälkeen.
Kuva Atria
Latva-Kiviniemen tilan kolmeen tuotantohalliin mahtuu kuhunkin n. 30 000 broileria. Tila on kokonaan automatisoitu; lämpötilaa (alun 35° viilenee viikkojen kuluessa lopun reiluun 20°), kosteutta, ilmanvaihtoa, ruoan ja vedensaannin toimivuutta, valaistusta, seurataan koko ajan monitorein ja tietokoneiden välityksellä. Tilan isäntä on kuitenkin eläimilleen hyvinkin tuttu. Joka aamu alkaa tarkastuskierroksella, jossa kuolleet kerätään pois (kuolleisuus n. 3-4% koko määrästä, mikä on pieni ottaen huomioon minkä tahansa nuoren eläimen) tai mahdollisesti elinkelvottomat yksilöt harvennetaan nopealla kaulamurrolla. Atria Perhetiloilla linnut asuvat eurosisariaan väljemmin n. 17 lintua per m2 (Euroopassa 21–23 m2). Niille löytyy virikeorsia ja esimerkiksi paperisia leikkipalloja, puhtaissa pehkuissa ne pystyvät toteuttamaan luontaisia viettejään kuopsuttamista ja kylpemistä. Kanoilla on ehjät jalat, ja nokat ja heltat tallella. Yön pituus on n. 6 h, vaikka kanat torkkuvat myös päivällä.
Kuva Atria
Koska Late, Kulta, Elsa II ja Hjördis eli armaat kotikanani, jouduin jäämään hygieniasäädösten takia monitorointi-ikkunan taakse katselemaan kun muu joukkio sinisiin (rauhoittava väri) suojahaalareihin pukeutuneita, ja desifiointirajan ylittäneitä bloggaajia astui isännän johdolla varovasti sisään kasvattamoon. Tirpat olivat 3 viikon ikäisiä ja suunnilleen kilon painoisia eli puolessa välissä tavoitepainoaan. Tuollainen keskenkasvuinen tirppa on vielä harvan höyhenpeitteensä kanssa vähän rujon näköinen, kaikki linnut olivat kuitenkin puhtaita ja pirteän uteliaita. Hetken rohkaistuttuaan ne taisivat yrittää kiivetä ihan syliin asti. Ross 308 emokanat tulevat Suomeen Ruotsista ja ne tuottavat munia n. vuoden verran ennen teurastusta. Sekä suomalainen että ruotsalainen siipikarja on kokonaan salmonellasta vapaa ja munat ovatkin myös haluttu vientituote. Tällä hetkellä yhä vaan kasvavan broilerinlihan kysynnän vuoksi niitä ei sinne kuitenkaan riitä. Latva-Kiviniemen tila keskittyy kasvattamaan haudotut untuvikot teuraskuntoon.
Ympäröiviltä omilta pelloilta tuleva vilja sekoitetaan A-rehun tuottamaan kokonaan kotimaisista viljoista koostuvaan rehuun. Ainoastaan soija täytyy edelleen tuoda ulkomailta, kehitystyö sen korvaamiseksi on koko ajan käynnissä, mutta esimerkiksi herne ja härkäpapu eivät sovellu kanoille kuin pieninä määrinä.
Kymmentuhatpäiseen siipikarjaparveen ei tietenkään kiinny samalla lailla kuin yksittäiseen kotieläimeen, mutta lintujen hyvinvointi on tilan väen ykkösasia. Teuraaksi vietäessä linnut tutkitaan (esimerkiksi jalanpohjien kunto) ja pisteytetään ja noita tuloksia odotetaan tilalla innokkaasti. Niiden avulla analysoidaan kasvatustoimintaa, lintujen hyvinvointia ja tehdään mahdolliset korjausliikkeet yhteistyössä eläinlääkärin kanssa. Hyvät tulokset ovat kasvattajalle kunnia-asia.
Lähdin tilavierailulta todella rauhoittunein mielin. Linnut olivat hyvinvoivia ja stressittömiä, niitä hoidetaan huolella. Suomessa niitä ei myöskään lääkitä antibiootein kaiken varalta, joten voimme syödä lihaa ilman pelkoa mistään jäämistä.
Ja se ulkoilu. Oletteko ajatelleet, että kana voi ulkoilla välillä kesäkuu-lokakuu? Siksi myös useita eriä luomutuotettuja kanoja ei koskaan käy ulkona. Luomubroilerin kasvukausi on vain viikkoa, kahta pidempi, silloin aika monta erää syntyy ja päätyy lihaksi muihin vuodenaikoihin.
NURMOOS
Nurmon tehdas oli pysäyttävä kokemus. Kiersimme tehtaan väärinpäin hygieniasyistä, eli alkuun kohtasimme broilerisuikaleet marinadeissaan ja siitä etenimme pikkuhiljaa navettaan jonne linnut kuljetetaan tiloilta. Keskiviikkona tuotannossa oli 105 000 broileria. Kaikista pysäyttävintä oli itselleni se, että hallit, joissa käsiteltiin jo teurastettua ”kuollutta” lihaa, tuntuivat minusta epämukavimmilta. Tuhannet päidemme yläpuolella hihnoilla matkaavat linnunrungot, lattialla siellä täällä olevat lihanestelätäköt, saivat olon tuntumaan määrittelemättömän kummalliselta. Linnut jäähdytetään teurastuksen ja höyhennyksen jälkeen nopeasti, eikä viileissä halleissa todellakaan tuntunut edes mitään hajuja. Tunsi itseni todella vieraantuneeksi alkutuotannosta, minä joka kyllä itsekin paloittelen hirvenlihaa tai perkaan kalat.
Osa lihanerottelusta tapahtuu koneellisesti, osa käsin ja laadunvalvonta toimii. Esimerkiksi suolistuksen jälkeen ruhot matkaavat kuljettimesta roikkuen samaan tahtiin juuri kyseisen linnun sisukalut viereisellä linjalla roikkuen. Mikäli jommassakummassa ilmenee mitään häiriötä, poistetaan molemmat linjastosta. Tuotanto toimii kahdessa vuorossa, kolmannen aikana tuotantotilat pestään ja desinfioidaan.
VIIMEISET HETKET
Broilerit saapuvat lämpöeristetyissä ja ilmastoiduissa kuorma-autoissa ensimmäiseksi ”navettaan”. Lastausmoduulit pinotaan päällekkäin, eläimet odottavat tilassa korkeintaan 2-3 h. Tunnelma on rauhallinen. Navetan hämärä sininen valo saa linnut rentoutumaan, eikä tilassa kuulu mitään meteliä edes. Seison siinä sillalla puolen metrin päässä kanoista. Ne ovat siellä kuljetuslaatikoissa aivan väljästi, eikä mitään osia, siipiä tai muita pääse häkin ruudutuksesta roikkumaan ulkopuolella. Kauhutarinat kuljetuksista eivät ainakaan täällä pidä paikkaansa. Broilerit näyttävät edelleen puhtailta ja hyvinvoivilta.
Kuljetuslaatikoista kanat kipataan varovasti hihnakuljettimeen, joka on se viimeinen tunneli. Kurkistamme tunnelin ikkunoista sisään. Kanat istuvat hihnoilla edelleen rauhallisena. Niille annetaan ensin ylimääräistä happea, joka osaltaan rauhoittaa niitä ja saa ne hengittämään syvään ja tasaisesti. Nopea tainnutus tapahtuu seuraavaksi hiilidioksidilla. Linnut nostetaan roikkumaan kuljettimeen, viilletään kaula, lasketaan veri ja ruhon matka kohti hunajamarinoitua pakkausta kohti alkaa.
VAIKUTUIN
Vaikutuin kaiken puhtaudesta, tehokkuudesta ja prosessien suunnitelmallisuudesta. Olin jopa yllättynyt lintujen hyvinvoinnin huomioonottamisen määrästä, siihen kiinnitetään huomiota paljon enemmän kuin osasin odottaa. Osaksi Atria vastaa näin myös kuluttajien vaatimuksiin eläinten hyvinvoinnin parantamiseksi, ja hyvä niin. Olen vakuuttunut, että suomalainen liha tuotetaan vastuullisesti ja puhtaasti. Tehokkaasti myös, mutta en pysty kokemani jälkeen liittämään Atrian toimintaan sitä kirosananomaista tehotuotanto- sanaa. Vaikutuin myös Atrian kutsusta ja halusta tutustuttaa joukko vallattomia bloggareita hiukan arkaankin asiaan.
Mutta ei tämän pitäisi olla arka asia. Olen iloinen, että tiedän nyt oikeasti paljon enemmän.
Eilen syötiin meidän perheessä hyvällä halulla kanatortilloja.
Juha ja Satu Kiviniemen perheeltä kysyin tilalta lähtiessä, että maistuuko broileri. Ja hymyssä suin he vastasivat, että kyllä maistuu, useampana päivänä viikossa!
Kiinnostavasta aiheesta lisää Atria perhetila-linkkien takaa. Ensi viikon aikana myös muut bloggaajat kirjoittavat aiheesta, kokoan tähän linkit alle sitä mukaa.
Jo on taas aika, että tämä blogi jakaa ulos jotakin suloisen makeaa. Koska tämä vuosi oli Olympialaisten myötä Brasilian vuosi, olkoon makiakin noilta seuduilta. Brasiliahan on tajuttoman suuri maa, eikä pohjoiskärjessä syödä välttämättä lainkaan kuten eteläisimmässä ulokkeessa. Yksi on juttu kuitenkin jota ymmärtämykseni mukaan tarjotaan ihan läpi maan ja varsinkin jokaikisillä synttäreillä. Tämä kamsallismakeiseksikin tituleerattu herkku yhdistää kaikkia brasilialaisia, iästä ja elintasosta riippumatta, se on just sellainen hyvän mielen nostalgia-suupala, joka iskee jokaisen sentimentaalihermoon. Suussa sulaessaan se tuo mieleen muistoja kodista, perheestä, ystävistä ja kaikista ihanista juhlista. Brigadeiros on suklaanmakuinen palloksi pyöritelty fudge-tyyppinen makupala. Se on saanut alkunsa 1945 kun komea Prikaatinkenraali (Brigadeiro) Eduardo Gomes pyrki presidentiksi ja hänen vaimonsa tapasi tehdä ja tarjoilla näitä makeisia vaalitilaisuuksissa. Tämä tarina on kuitenkin ristiriidassa toisen lähteeni kanssa joka kertoo, että Gomes'in presidenttinvaalislogan oli "Vote no brigadeiro que é bonito e solteiro!" (Vote for the most handsome and single brigadier!)
Gomes hävisi vaalit. Makeisista ja komeudestaan huolimatta. Brigadeiro´n suklaapallerot jäivät kuitenkin elämään (ja niin varmasti myös Gomes, tuskin tämä presidentinvaali hänen henkeään kuitenkaan vei - itseasiassa hän oli ehdolla myös viisi vuotta myöhemmin...häviten taas. Oli muuten aikamoinen velikulta järjestelemään armeijan vallankaappauksia...).
Brigadeirokset on helppotekoisia. Muutama aines, massan keitto ja jäähtyneen massan pyörittely palleroiksi. Paitsi, että, viime kesänä tutustuin laivalla ihanaan Brasialaiseen pariskuntaan, joka oli skandinavian kiertomatkalla. USassakin asunut pariskunta puhui ihan virheetöntä englantia, joten uppouduimme pitkään keskusteluun. Arvatkaa mistä? Ruuasta tietenkin. Kerroin heille suomalaisesta ruokakulttuurista ja he minulle omastaan, pääsin vähän brassailemaankin, he olivat aivan ällikällä lyötyjä kun kerroin, että olin just keväällä tehnyt Feijoadaa ja Beijinho´ja ja farofaa... Vähän niinku vaihdeltiin siinä sitten reseptejä. Beijinhoksista pääsimme sujuvasti Brigadeiroksiin, joiden olemassaolon kyllä tiesin vaikka en ollut niitä koskaan tehnyt. Ja Gisele (jonka kanssa pidän yhteyttä nyt FB'n kautta) kertoi, että muotijuttuna on jo hetken ollut tarjota brigadeirokset palloiksi pyörittelyn sijaan minikupeista, josta ne syödään minilusikoilla. Joten sitä versiotahan aina niin trendikäs Kaikki äitini reseptit päätti koittaa. Ja koska en yleisistä käsityksistä poiketen ole erikoisesti makean perään, päätin heittää sekaan suomalaisen twistin eli puolukkaa. Brasilialaisten makeahammas on ilmeisesti suurehko, suomalaiseen makuun puolukat olivat tarpeellisia.
BRIGADEIROS kupissa ja puolukalla n. 20-25 (15 ml, tämä insinööreille tiedoksi) 1 tlk kondensoitua maitoa (makeutettua) (395 g) 2 rkl voita 3 rkl tummaa kaakaojauhetta Koristeeksi suklaaströsseliä ja PUOLUKKAA! Sulata voi kattilassa (pinnoitettu kasari olisi tässä hyvä). Lisää kondensoitu maito ja kaakaojauhe vimmatusti sekoittaen. Kaakaojauhe on hiukan huono sekoittumaan sileästi, voit halutessasi liottaa sen tilkkaan vettä ensin. Koko ajan sekoittaen, keittele massaa kunnes se alkaa irrota kattilasta eli saat vedettyä puulastalla massan halki, niin, että se pysyy hetken "auki". Itse asiassa luulen, että kuppiversioon ei tarvitsisi keitellä näin kauan edes, tuli aika jämäkkää, vähän ongelmia saada kuppiin ja kupista pois. Keittämisen jälkeen kaada massa heti kuppeihin ja koristele strösseleillä tai puolukoilla, tarjoa heti tai anna viiletä. Parhaimpia silti huoneenlämpöisinä vähintään. Ei jääkaappikylmänä. Puolukat sopivat just niin hyvin kuin ne kaikkialle sopivat! Tätä vois tuunata myös erilaisilla pähkinöillä, marjajauheilla tai chilillä.
Olen ihan periaatteessa pavun syöjä. Rakastan etikkaisia papusalaatteja, meksikolaiseen kuuluu useimmiten frijoles refritos, papuiset padat on ihania ja joo, joo, tykkään jopa niistä valkoisista pavuista tomaattikastikkeessa, siis säilyketökissä, hot or cold. Englantilainen aamiainen, tiedäthän, tai laivan messissä joka sunnuntainen meriaamiainen joka on siis oikeasti sunnuntain lounas. Mutta olen vissiin vähän laiska, näiden papujen kanssa pitää itseä oikein muistuttaa, että tee hyvä ihminen nyt niitä papuja kun kerran niin niistä tykkäät. Kerta viimeisimmissä ravitsemussuosituksissakin kehotetaan lisäämään palkokasvien syöntiä.
Härkäpavusta on nyt supistu erityisesti härkiksen myötä. Sitäkin ehdin testata. Sen myötä alkoi kiinnostaa myös tuore härkäpapu. Olen sitä kerran tai kaksi kylvänyt kasvimaalleni, ilman satoa, mikä tietysti herättää kummastusta, koska sen kaikissa lähteissä kehutaan olevan helppo ja vaatimaton kasvatettava. Ehkä juhannuskylvöt ovat sittenkin liian myöhään.... Lähinnä tuoreista härkäpavuista tulee mieleen Jamie Oliver, joka n. sadassa kokkiohjelmassaan istuu keittiöpuutarhassaan riipimässä tuoreita härkäpapuja, ylistäen niistä maasta taivaaseen. Ja sitten heittää jollekin jumalaiselle savivadille puolihuolimattoman härkäpapusalaatin muutamasta aineksesta, niin että tv- ruudun tällä puolen kuolaroiskeet lentää.
Etelä-Pohjanmaa ja kuuskajaskari, ennusteessa heikompaa saatavuutta. Mun työhuonekaverini Maaria Turusta, joka on altistunut vakavasti härkäpavuille olletenkin brittimiehensä (anopin?) avustuksella, sanoi, että kyllä kyllä kyllä, Turusta saa härkapapuja marketista ihan tuoreena. Ja toi mulle kokeiltavaksi. Palot on hervottoman suuria, porkkanan kokoisia ja iso pussillinen (700g) kutistuukin riivittäessä melkein olemattomiin. Mutta mitä?Pavut ovat valkoisia. Jamien pavut olivat kauniin vihreitä. Onko nämä nyt pilalla?
Ei suinkhan! Ne kuuluu ryöpätä. Laita siis pavut 2 minuutiksi väljään, kiehuvaan veteen. Siivilöi ja laita jäähtymään jääkylmään veteen välittömästi. Purista sitten pavuista ulos vihreä ydin, mun pavut olivat tosi suuria joten jouduin tekemään pikkuveitsellä ihan pikkupikkuviillon papuun ja sitten puristaa. Ja siellä se vihreä kulta piileski! Mutta on näissä näpräämistä! Reseptissä turvauduin peesailemaan härkäpapujumalaani Jamie Oliver'ia.
SIMPPELI HÄRKÄPAPUSALAATTI 2:lle pari kourallista tuoreita, ryöpättyjä härkäpapuja (katso ryöppäysohjeet yllä) 4 siivua pekonia tms. (mulla Schwartzwaldin kinkkua, siinä on vähän savua mukana) oliiviöljyä, extra hyvää 1/2 sitruunan mehu (maun mukaan puristellen) 1 dl raastettua pecorino-juustoa tuoretta minttua suolaa, pippuria Paista pekoni pannulla rapeaksi ja nosta talouspaperin päälle kuivamaan. Sekoita härkäpapujen joukkoon sitruunamehu ja pecorino ja minttu, mausta suolalla ja pippurilla. Halutessasi voit myös ensin lempeästi lämmittää härkäpapuja vähäisessä määrässä oliiviöljyä, sitten mukaan juusto jne. Ripottele päälle vähän pienitty rapea kinkku/pekoni of -you- choice ja lorauta päälle oliiviöljyä, sitä parempaa plaatua. Aivan SAIRAAN HYVÄÄ! Siitä huolimatta, tätä jäi pikkusen ja sekoitin loput eilen kuumaan riisiin, jonka nautin sitruunalla ryyditettyjen pannulla paistettujen broiskun paistileikkeiden kanssa. Ja arvatkaa mitä? Aivan SAIRAAN HYVÄÄ!
Syksyn ensimmäiset Ruokaverstaatkin starttaavat papujen hengessä kohta Seinäjoella ja Kurikassa. Tutustutaan mm. härkapapuun niin tuoreena kuin jalostettuna. Keskustellaan vaikka siitä, onko pavun näytettävä ja oltava käytettävä lihan tapaan. Ovatko uudet tuotteet kauan odotettu kestävämmän kehityksen ratkaisu geeneihimme syöpuneeseen lihanhimoon? Takuulla mielenkiintoista ja ajankohtaista. Niin kuin aina! Ilmoittaudu mukaan!
Kaikki on turhaa, paitsi purjehdus. Vai oliko se puutarhanhoito?
Minä sanon, että LEIVONTA.
Taikinaterapia ei oo ollenkaan tuulesta temmattu nimitys. Itseasiassa varmasti kaikki, missä nyhjäistään tyhjästä, terapioi ja buustaa ihmisen onnistuessaan uudelle levelille, kun alussa on vaan vaikka jauhoja, maitoa, hiivaa ja muita tykötarpeita ja parin tunnin kuluttua ihana, tuoksuvainen, pehmeä korvapuusti, joka huutaa viereensä lasillista kylmää maitoa. Voiko sen suomalaisempaa, kotoisampaa ja hellempää makuyhdistelmää olla? No, ehkä se ruislimppu, voi ja piimä. Ehkä.
Kyllä ihminen tarvitsee onnistumisia. Ehdottomasti. Ja aivan ilman kenenkään kehuja, itseleivottu nisu palkitsee leipojansa tuoksullaan ja maullaan. Siihen vielä naapurin kehut paremmasta pullasta kuin pullastaan kuuluisan anoppinsa leipomat, aviomiehen hotkima 7 korvapuustin ennätys ja lasten onni ja ilo. Ja vielä viikkojen päästäkin kun Urho12v aloittaa: sä-et-oo-pitkään-aikaan-leiponu, koska-taas-leivot, äiti-kohta-sun-pitää-leipoa, mikset-sä-koskaan-leivo? Ilmeisesti olen siis tarpeellinen. The Leipoja.
Käden upottaminen taikinaan on niin konkreettista. Minä käytän ehdottomasti kyllä yleiskonetta taikinan vaivaukseen. Miksi en käyttäisi? Leivonnassa riittää työvaiheita käsillä tekemiseen, vaikka vaivauksen ulkoistaakin.
Omat, ihanimmat lapsuusmuistot liittyvät pullaan. Kaivelin kuvia omista lapsistani leipomassa.
Näytti hyvältä, mutta Likka taitaakin levittää vain talkkia... Sori!
Ihania muistoja. Ja hirveitä kuvia. Mutta sitä minä vaan, että pulla on ehkä ihaninta, ilmaisinta (no ainakin halpaa) lopussa-kiitos-seisoo-yhdessä tekemistä lasten kanssa. Luovaa, silti samalla täytyy oppia kurinalaisuuttakin. Jottei hiiva pala, pulla pala, että taikina kohoaa, ettei taikina tartu. Kaikki on niin tarkkaa ja silti jumalattoman suurpiirteistä. Ehkä siksi tykkään leivonnasta. Että osaan niin, ettei tartte mitata. Että tunnen sen sormenpäissä.
Ja vaikka pullat palaas, niin elämä jatkuu. Ja ihan kaikessa suurimmassa hädässä: MÄ PAISTAN PAKASTEPULLIA! Ei oo vaan pullan voittanutta. Paitsi lätynpaisto on kyllä lähellä.
Juurekset ovat nimittäin mahtavuutta leivonnassa. Ne antaa väriä ja rakennetta ja mehevyyttä. Makuakin. Mutta ei sillä lailla, että apua, miksi mun suklaakakku maistuu punajuurelta, vaan sillä lailla, että kertokaa äkkiä mikä on tämän rehevän ja syvän maun salaisuus.
Punajuuribrownies'eja olen tehnyt ennenkin, joten otin vähän uutta suuntaa ja tein muffinsseja.
Tekemäni Punajuuri -suklaamuffinssi resepti löytyy taas Apetinan sivuilta. Sehän tarkoittaa, että kokeilin lisätä sekä taikinaan että kuorrutteeseen tuorejuustoa. Kuorrutteesta tuli jotenkin hiukan makea omaan makuuni. Hyvä vaihtoehto vois olla myös ihan sulatettu suklaa siihen päälle. Koristeista tykkäsin. Aikuiseen makuun löin päälle ihan tuollaisia valmis-punajuurisipsejä, toki ne voi viitseliäämpi valmistaa myös itse, ja pekaanipähkinöitä. Lapset heitteli omiinsa ihan vaan strösseleitä. Hauskinta oli, että muffinssit olivat niin suklaisen maukkaita ja lapset pahaa aavistamattomia ilkeänäitipuolen*-eiku- taikinaan piilottamista punajuurista, ettei tällä kertaa käynyt niin kuin usein, että päältä järsitään kuorrute ja sitten huh-huh, emmä äiti jaksa enempää, vaan muffinssi meni viimeistä murua myöden.
*Maitotytöllähän oli jokus 3-vuotiaana vaihe, jossa se aina vastas mulle, ja varsinkin jos oli muita ihmisiä paikalla, että kyllä, rakas äitipuoli. Mä olin aina, että häh? Liikaa prinsessasatuja!
